En voi lakata ihmettelemästä tätä upeaa talvea! En muista, että olisin koskaan nähnyt Helsinkiä näin kauniina. En vaikka tunnustaudun täysin kesäihmiseksi. Tässä lumisessa olemuksessa on jotain hyvin maagista.

Eilen palasin ystävieni luota yöllisistä meditaatiosessioista (kiitos vielä Jollaksen erikoisjoukoille!) bussilla läpi kaupungin. Silmät lautasina tuijotin ulos ikkunasta ja imin sisääni epätodellista maisemaa. Kaikki oli valkoisenaan. Ilma oli sakeana lumipölystä niin että näkyvyys oli minimaalista ja kaikki ympärillä tuntui olevan käsinkosketeltavaa. Musta yö ja valkoinen lumi loivat utopistisen kontrastin. Teiden varsilla autot hautautuivat jättimäisiin kinoksiin; ihmisen pienuus hätkähdytti rajattoman luonnon keskellä. Kaikkialla oli totaalisen hiljaista ja paikalleen pysähtynyttä – aika venyi yli rajojen, katosi olemasta ja avasi oven toiseen maailmaan. Tunsin olevani ainoa eloonjäänyt kadotetussa kaupungissa, kuin kauhuelokuvan kulisseissa. Ja kuitenkin kaikki oli niin Kaunista. On Kaunista. Tänäänkin, vaikka ihmiset ovat palanneet maisemaan ja illuusio ajan katoamisesta on poissa.

Mikä lopulta on illuusiota? Ajattomuus vai kilpajuoksu aikaa vastaan? Jatkuva kiire, tarve päästä jonnekin, pilalle mennyt päivä, kun bussi on myöhässä? Keskellä kaupunkia, ohikiitävien ihmisten lomassa, muistutan itselleni: Katso maisemaa. Katso Maisemaa! Siellä se on, lumihuippuisten puiden latvoissa ja tuulen huminassa… Ajaton, tuntematon, aineeton, joka hukkuu ihmismielen kaaokseen. Silloinkin kun se on niin ilmiselvästi silmieni edessä.