Viime keväänä luennoin Howtomon järjestämässä koulutuksessa aiheesta “Empowered Women – Sisäinen voima elämäsi johtajana”. Luento oli yksi elämäni haastavimmista. Edellisenä päivänä olin käynyt viikon 12 ultraäänessä ja saanut kuulla, että paljon odotettu vauvamme oli menehtynyt kohtuun. Elämä tuntui pysähtyvän aikatyhjiöön. Eilinen ja huominen menettivät merkityksensä. Jäljelle jäi vain tämä hetki, ja suru, joka pyyhkii lävitseni yhä uudelleen ja uudelleen.

On helppoa puhua yleisölle rehellisyyden ja haavoittuvuuden merkityksestä silloin, kun itsellä on kaikki hyvin. Mutta kun sitten seisookin muiden edessä haavat auki, löytää sanoma aivan uuden syvyyden. En hävennyt kertoa luennon kuulijoille keskenmenostani ja siitä, että olen rikki. Päinvastoin, kokemukseni jakaminen tuntui eheyttävältä. Ikäänkuin olisin avoimuudellani oikeuttanut omat tunteeni ja haavani ja ottanut ne myötätuntoisesti osaksi itseäni.

23.5.2017

Raskauteni aikana kävimme puolisoni kanssa ensimmäisessä ultraäänessä viikolla 9. Sikiön sydänäänet kuuluivat voimakkaina ja näimme tuon pienen ihmeen monitorin näytöllä. Lääkärin mukaan kaikki oli hyvin. Tästä ilahtuineina kerroimme raskausuutiset vanhemmillemme ja lähimmille ystäville. Joidenkin reaktio yllätti minut suuresti. Eräs ystävämme sanoi minulle lähes vihaisena, etten saisi vielä kertoa raskaudesta, koska olen vasta viikolla 9 ja raskaus saattaa keskeytyä. Aivan kuin asiasta olisi virallinen lakipykälä, jota tulee noudattaa. Vastasin tuolloin ystävälle, että jos saan keskenmenon, jaan sen sinulle yhtä mielelläni kuin tämän ilouutisen. Ja siltä minusta edelleen tuntuu. Voin kertoa keskenmenostani vaikka koko maailmalle, jotta mahdollisimman moni ymmärtää, ettei tässä aiheessa ole mitään piiloteltavaa tai hävettävää.

Miten yllättävää onkin se, kuinka moni ystävä ja tuttu jakaa oman keskenmenokokemuksensa minulle vasta nyt, kun olen avoimesti kertonut heille omastani. Onko tämä aihe todellakin niin kipeä ja vaiettu? Ennen omaa menetystäni en tiennyt, että jopa noin puolet raskauksista päättyy kesken. Suurin osa tapahtuu kuitenkin jo aivan raskauden alkuvaiheessa, jolloin nainen ei välttämättä edes tiedä olleensa raskaana. Silloin, kun sikiön sydänäänet on kuultu ultraäänessä, keskeytymisen todennäköisyys on huomattavasti pienempi, vain noin 4 %, jos äiti on alle 35 vuotias. Omassa ikäluokassani (36) keskenmenon todennäköisyys on huomattavasti suurempi, jopa 16%.

Tiedän, että kohdussani asustanut sikiö oli menehtyessään vain noin 2,5 senttimetrin kokoinen. Teknisesti sitä ei voinut tietenkään nimittää vauvaksi. Mutta miten loukkaavalta tuntuukaan puhua alkiosta tai sikiöstä, kun siihen on suhtautunut viimeiset 3 kuukautta kuin todelliseen ihmiseen. Vaalinut, rakastanut ja kuvitellut sen jo mielessään omaan syliin ja rinnalle. Tästä syystä myös päättyneeseen raskauteen suhtautuminen Naistenklinikalla tuntuu erityisen raa´alta. Minulle ei tarjota tukea tai keskusteluapua menetyksen keskellä, keskitytään vain tilanteen nopeaan, fysiologiseen hoitamiseen. Kun lääkäri on todennut, että sikiön sydänääniä ei enää löydy, minulle annetaan vaihtoehdoksi mekaaninen kaavinta tai lääkkeillä käynnistettävä ja kotona tehtävä keskenmeno. Päätös pitää tehdä muutamassa minuutissa. Lääkäri vakuuttaa, että lääkkeet ovat paras valinta, jos haluaa yrittää uutta raskautta. Yritän hädissäni kysellä, mitä keskenmenon käynnistäminen käytännössä tarkoittaa. Kuinka kivuliasta se on, onko sitä turvallista tehdä yksin kotona, voiko jotakin mennä pieleen ja niin edelleen. Se voi kuulemma olla hengenvaarallista, eikä sitä tulisi tehdä ilman toisen aikuisen läsnäoloa. Olen shokissa. Ja minut lähetetään lääkkeet kourassa yksin kotiin. Miksi keskenmenon kokevaa ei ohjata esimerkiksi keskustelemaan psykologin kanssa? Tai miksei tarjota puhelinpalvelua, johon voisi halutessaan soittaa ja kysellä neuvoa? Löydän netistä Helsingin Sanomien artikkelin, ja samaistun siinä kuvattuihin kokemuksiin. ”Kun on pienikin epäilys sikiön kuolemasta, olet omillasi. Julkinen terveydenhuolto ei ole kiinnostunut naisen terveydentilasta sen jälkeen, kun hän ei enää kanna elävää lasta.”

Kun sikiö todettiin menehtyneeksi, se oli ollut kuolleena kohdussani jo noin 3 viikkoa. Lääkäri epäili, että menehtyminen oli tapahtunut edellistä ultaääntä seuraavina päivinä. Koska istukka jatkaa kasvuaan sikiön kuolemasta huolimatta, raskausoireeni olivat todella pahoja enkä osannut epäillä mitään. Tuntuukin uskomattomalta tajuta, että on kantanut kuollutta ihmisalkua sisällään monta viikkoa. Vielä vaikeampaa on suhtautua tilanteeseen, jossa tuo menehtynyt elämä pitää nyt synnyttää ulos! En voi edes alkaa kuvitella, miltä tuntuu niistä äideistä, jotka joutuvat synnyttämään raskautensa paljon myöhemmässä vaiheessa kuolleen vauvansa.

29.5.2017

Puolisoni työmatka ulkomaille on tehnyt keskenmenon kohtaamisesta erityisen haastavaa, jopa absurdia. Ikään kuin toinenkin pala minua olisi poissa. Kaksi palasta puuttuvana yritän keskittyä siihen, mitä on vielä jäljellä ja hengittää syvään… Onnekseni äitini on viikonloppuna kaupungissa ja pystyin menemään vanhempieni luokse “tekemään” keskenmenon. Päätän jo sairaalasta lähtiessäni, etten ota lääkkeitä ellei ole aivan pakko. Luotan siihen, että luonto hoitaa tilanteen tarvittavalla tavalla. Käyn hakemassa apua tilanteeseen äitiyteen erikoistuneesta Organic Spirit -hoitolasta. Johanna Rinne tekee minulle akupunktiohoidon, jolla edesautetaan keskenmenon käynnistymistä. Kotona juon puhdistavaa lakritsinjuuri- ja nokkosteetä. Meditoin ja juttelen lempeästi keholleni. Kerron, että sikiö saa nyt tulla ulos. Keskenmenoni alkaakin seuraavana päivänä ilman lääkkeitä. Kyseessä on pikemminkin synnytys, kuin itsestään tapahtuva prosessi, kuten oletin.

Keskenmenon ensimmäinen vaihe kestää noin kuusi tuntia. Lähes koko tuon ajan supistelen noin kahden minuutin välein. Makaan, konttaan, huudan ja itken kylpyhuoneen lattialla synnyttäessäni ulos sikiötä ja istukan osia. Minusta vuotavan veren määrä on niin suuri, etten enää ihmettele, miksi tilanne saattaisi olla hengenvaarallinen. Myös kivut ovat todella voimakkaat (tavallisista kipulääkkeistä ei ole mitään apua) ja epäilen pyörtyväni hetkenä minä hyvänsä. En selviäisi ilman äitini vankkumatonta  tukea. Hän hieroo selkääni, tuo juotavaa ja kannustaa jaksamaan. Ja juuri, kun ajattelen etten kestä yhtään enempää, synnytys taukoaa. Pääsen sänkyyn lepäämään ja nukun kokonaiset kuusi tuntia. Herään aamulla uudestaan alkaviin supistuksiin ja synnytys jatkuu siitä, mihin oli jäänyt edellisyönä. Seuraavan kolmen tunnin aikana synnytän istukan viimeiset osat. Keskenmenon aikana olen ottanut syntyneen sikiön talteen ja säilön hänet pieneen lasipurkkiin. Samana viikonloppuna matkaamme maalle saaristoon, ja hautaan tuon ihmeen kesämökkimme viereiselle sammalvuoteelle…

Vaikka kivut olivat koko keskenmenon ajan lähes sietämättömiä, oli hienoa kokea, miten luonnollinen tapahtuma synnytys on. Luonto todella osaa ottaa ohjat käsiinsä, kun on tarve. Synnytyskokemus tuntuikin hyvin alkukantaiselta ja raa´alta. Mitä vähemmän yritin kontrolloida ja hallita tapahtumaa ja annoin kehoni tehdä työnsä, sitä helpommin prosessi eteni. En silti tiedä, miten tulen selviämään oikeasta synnytyksestä sitten, kun se toivon mukaan joku päivä koittaa. Arvostukseni kaikkia synnyttäneitä äitejä kohtaan kohosi tämän kokemuksen myötä yläpilviin!

2.6.2017

Neljä päivää keskenmenon jälkeen, herään yöllä voimakkaisiin vatsakipuihin. Päädyn Naistenklinikan päivystykseen, jossa saan kipulääkkeitä ja odotan yön yli pääsyä ultraäänitutkimukseen. Makaan yksin autiolla vuodeosastolla ja tuijotan kattoa. Kaipaan puolisoani enemmän kuin koskaan. Samaan aikaan olen kiitollinen siitä, että pääsen jälkitarkastukseen. Sitä ei tarjota, ellei keskenmenoon liity ongelmia, kuten omassa tapauksessani. Aamulla selviää, että kohtuuni on jäänyt vielä istukan palanen, joka ei ole tullut ulos keskenmenon yhteydessä. Minulle annetaan jälleen lääkkeitä synnytyksen käynnistämiseen. Päätän niiden sijaan käydä uudelleen akupunktiossa, joka auttaa kohtua tyhjentymään. Kun palaan kotiin, ylimääräinen palanen tuleekin ulos aivan itsestään. Tänään kävin toisessa jälkitarkastuksessa ja lääkäri totesi kohtuni tyhjentyneen ja palautuneen täydellisesti. Olen sanoin kuvaamattoman kiitollinen akupunktiohoitajalleni Johanna Rinteelle, jonka ansiosta vältyin kahdelta lääkekuurilta ja kehoni sai työstää keskenmenon omassa tahdissaan. Ehkä vielä jonain päivänä luonnonmukaisia hoitoja tarjotaan potilaille ensisijaisena vaihtoehtona lääkkeiden sijaan.

12.6.2017

Keskenmenosta on kulunut nyt kaksi ja puoli viikkoa. Vaikka fyysinen toipuminen on ollut nopeaa, henkisesti olen edelleen täynnä surua ja pettymystä. Tuntuu kuin sisälleni olisi porattu iso, tyhjä reikä, jota ei voi täyttää millään. Samaan aikaan koen, että minulla ei ole mitään hätää, kaikki on hyvin. Vaikka lapsen saanti oli kauan odotettu ja toivottu asia, ei keskenmenon kohtaaminen tunnu dramaattiselta, koska hyväksyn omat tunteeni. Suru saa olla ja tuntua. Kyky itkeä on merkki vahvuudesta.

Viikonloppuna ohjaan tietoisuustaitoihin pohjautuvan kesäretriitin upealle naisryhmälle. Kokemukseni keskenmenosta on antanut minulle uudenlaisen mahdollisuuden ja kyvyn olla muiden edessä paljaana. Ja juuri se koskettaa. Retriitin lopussa yksi osallistujista tulee yllättäen kertomaan minulle oman kokemuksensa keskenmenosta, joka on tapahtunut samana päivänä kuin minunkin. Hän kertoi saaneensa epätoivon keskelle uutta valoa ja toivoa. Katkeruus on muuttumassa hyväksynnäksi ja viha luottamukseksi elämään. Tiedän, että oma avoimuuteni tämän haasteen keskellä on ensiarvoisen tärkeää. Ei vain muille, vaan yhtä lailla itselleni.

Tämän kokemuksen myötä olen todella oivaltanut, miten vapauttavaa on tuntea elämä ja siihen liittyvät tunteet avoimesti arjen keskellä. Kohtaan työssäni tietoisuusterapeuttina paljon ihmisiä, jotka kokevat olevansa jollakin tavalla puutteellisia, riittämättömiä tai tyytymättömiä itseensä. Usein tämä kokemus kumpuaa siitä, että ei osaa kohdata omia haavojaan ja heikkouksiaan. Kun sisällä on kipua tai pahaa oloa, pyrimme poispäin siitä. Sanomme itsellemme, “en halua tätä kokemusta, en halua tätä kipua”, ja samalla hylkäämme osan itseämme. Kun tämä osa on meidän itsemme torjuma, pelkäämme, että muutkin alkavat hylkiä sitä. Saatamme ajatella, että heikkoina emme kelpaa. Olen opetellut antamaan itselleni luvan tuntea – antaa elämän koskettaa.

5.8.2017

Mikään ei ole parempi testi parisuhteelle, kuin yhteinen unelma, joka ammutaan alas tähtitaivaalta. Me olemme onnekkaita. Minulla ja puolisollani on suhde, jossa toista katsotaan silmiin, asioista puhutaan ääneen, ja kummallakin on oikeus omiin tunteisiin. Kun Patrick palaa työmatkaltaan noin kuukausi keskenmenon jälkeen, suru ja pettymys nousevat taas voimakkaina pintaan. Annamme toisillemme tilaa olla ja tuntea. Pidämme huolta siitä, että suru ei kasva välillemme vaan tuo meidät yhteen. Vietämme paljon aikaa kesämökin haudalla ja istutamme sen päälle Alppiruusupensaan. Se muistuttaa elämän jatkuvuudesta…

Kun keskenmenosta on kulunut reilut kaksi kuukautta, olen esiintymässä Magnesia Festivalin paneelikeskustelussa. Aiheena on muutos. Ennen lavalle astumista esittäydyn eräälle vielä tuntemattomalle mieskollegalle ja kuulen, että hänelle on syntymässä lähipäivinä lapsi. Liikutun kyneliin. Tätä tapahtuu usein, myös kadulla kävellessäni. Saatan tuntea surua, ja täysin uudenlaista, syvää arvostusta ihmiselämää kohtaan! Tekisi mieli huutaa kaikille ääneen: “Herätkää pahvit. Ettekö näe, mitä teillä on silmienne edessä. ELÄMÄ!” Toivon, että se katse, jolla näen nyt elämän, ei katoa koskaan.

9.12.2017

Joulukuu koittaa. Vauvamme laskettu aika on käsillä. Ystäväni, joka oli minun kanssani samaan aikaan raskaana, synnyttää terveen lapsen. Tunnen haikeutta, mutta suru ei ole enää läsnä. Hieman myöhemmin kuulen, että kaksi keskenmenoa kokenut toinen ystäväni on uudelleen raskaana. Oma raskaus on kaukainen muisto, mutta onni ystävien puolesta on tässä ja nyt. Raskausuutiset tulvivat eteeni joka puolelta. Samaan aikaan seuraan kaupungilla joululahjahälinää, ja muistutan itseäni siitä tärkeimmäistä. Lahjoista suurin on elämä. Toivottavasti minäkin koen äidiksi tulon ihmeen vielä jokin päivä…  Vaikka sitä ei minulle välttämättä suoda, elämän ihme on joka hetki läsnä. Sinussa, minussa, meissä kaikissa. Siinäkin on kyllä tarpeeksi ihmeteltävää yhteen ihmiselämään.

Rakkaudella, Jenni

————————-
Jos olet kokenut keskenmenon ja kaipaat vertaistukea, ota minuun yhteyttä info@jenniemilia.fi. Suunnittelen yhteisen ryhmätapaamisen järjestämistä halukkaille naisille Helsingissä.