Rakastan lentämistä. Se vie toiseen ulottuvuuteen, pilvien taa, sinne minne silmä ja mieli ei yllä. Lapsena pystyin lentämään pitkiäkin matkoja ilman hiilidioksidipäästöjä ja koneita, mielikuvitukseni oli rajaton. Edelleen lentokoneeseen astuminen saa aikaan lapsenomaisen innon. Yhä uudelleen ja uudelleen hämmästelen samaa asiaa: vaikka maanpinnalla vesisade hakkaa asfalttiin, pilvien tuolla puolen aurinko ei koskaan lakkaa paistamasta!

Jokin aikaa sitten palasin kotiin pitkältä matkalta. Oli jo pimeä ilta, kun lentokone nousi yli pilvien ja suurkaupungin valoloisto katosi näkyvistä. Mustan taivaankannen keskellä loisti odottamaton näky, Otavan tähtikuvio tuikki kirkkaana edessäni kuin majakka ohjaten tietäni kotiin. Tuntui, kuin olisin matkannut kahden maailman välissä. Katsoessani alas pilvilautat ja maankamara näyttivät liukuvan lujaa vauhtia taaksepäin, mutta kääntäessäni katseeni ylös kohti tähtiä, ne eivät liikkuneet mihinkään. Tuohon suurempaan ulottuvuuteen nähden lensin siis paikallani – tyhjyydessä ilman alkua ja loppua. Maanpallon pisteestä toiseen liikkuminen alkoi tuntua älyttömältä ajatukselta. Pieni pala avaruutta, joka silmieni edessä avautui tuntui pitävän sisällään jotain niin paljon suurempaa kuin allani liukuvat maisemat. Lumouduin tuon tietoisuuden edessä viettäen seuraavat tunnit nenä kiinni ikkunassa. Nautin tyhjyydessä leijumisesta; harhakuvitelmistani huolimatta, minne ikinä matkasinkaan, olin jo perillä.

Tämän blogin inspiraatioina ovat kaikki ne hetket, kokemukset ja ihmiset, jotka muistuttavat yhteydestä kadotettuun maailmaan. Minulle me kaikki olemme osa yhtä suuruutta, avaruutta, josta tulemme ja jonne palaamme fyysisen elämämme ulkopuolella. Parasta, mitä itsellemme ja toisillemme tässä elämässä voimme tehdä, on tuon yhteyden palauttaminen ja palaaminen kotiin – alkulähteelle.