Elämässäni oli tuolloin sekä muutospaineita että useita uusia mahdollisuuksia, joihin en pystynyt tarttumaan. En halunnut tehdä yhtäkään päätöstäni sillä motiivilla, että jos en tekisi ja valitsisi, katuisin ehkä myöhemmin. Missä vain maailmassa olinkin, kärsin säännöllisestä ”haluan ulos täältä” -olosta, en päässyt eteenpäin ja tunsin, etten ollut kykenevä tekemään mitään ennen kuin saisin taukoa mielellään vähän kaikesta.

Pidin mukavan arkeni keskeisenä haasteena vaativaa omaa ääntäni, ankaraksi harjaantunutta sisäistä puhetta, johon aloin olla väsynyt. Olin nuoresta saakka ajautunut saappaisiin, joiden täyttäminen pakotti kerta toisensa jälkeen pyristelemään ja puurtamaan; olemaan tehokas, osaava ja velvollisuudentuntoinen. Synnynnäiset temperamentti- ja sinnikkyysominaisuuteni sekä yrittäjäsuvusta imetty vastuunkannon malli alleviivasivat tilannetta. Olin työskennellyt intensiivisesti 15 vuotta uraputkessa ja haalinut samalla sylin täydeltä kaikenlaisia opintoja ja elämänkokemuksia, ja tullut samalla huomaamattani ylenkatsoneeksi elämää. Olin läkähtyä ensisijaisesti itseni tyytyväisenä pitämiseen. Lisäksi lapsuus- ja nuoruusvuosiani leimasivat kuulumattomuuden ja ulkopuolisuuden kokemukset ja niihin liittyvä epävarmuus lieveilmiöineen. Menneisyyttäni kuvasi eräänlainen “poorness of fit”, itseni ja kasvuympäristöni keskinäinen disharmonia, joka yhä jatkoi kummittelemistaan.

Rakkauskurssi osui kohdallani keskelle henkilökohtaista uudistumisen prosessia, jonka tunnistan kestäneen aktiivisena useamman vuoden. Kurssin anti oli paitsi ryhmän tuki; sen avoin yhteisymmärrys ja sosiaalinen käyntivoima, myös erityinen omakohtainen pysähtyminen, joka mahdollisti uudenlaisen hienosäädön maailmankatsomuksessani ja elämäntavassani. Olen aina ollut luonteeltani ajattelija, mutta silti totesin äkkiä 34-vuotiaana, että onkin eri asia pohtia asioita kuin pohtia asioita, kohdata itsensä ja kohdata itsensä, hyväksyä ja hyväksyä. Kyseistä tiedostamista pitäisin tarpeellisena kenelle tahansa mistään riippumatta.

Rakkauskurssin lähestymistapa poikkeaa perinteisistä terapia- ja itsehoitomuodoista suunnatessaan huomionsa vanhan krääsän sijaan kaikkeen siihen, mikä on luontevuudessaan vahvaa ja merkityksellistä. Pyykkejään saa toki pestä, mutta kyse ei ole niinkään ikävästä hinkkaamisesta.

Työskentelyni tulosta pitäisin jonkinlaisena lepotilana, jolle on ominaista esimerkiksi kadotettujen rajojen tunnistaminen ja tunnustaminen. Itsetuntemus ja itsetunto. Laaja-alaisuuden, viisauden ja inhimillisyyden lisääntyminen. Rempomisen lopettaminen. Rohkeus poiketa polulta. Kyky luopua jumittavista asioista. Vapaus.

Käytännössä tämä on kohdallani tarkoittanut omasta normistani luopumista, taitoa sanoa tarvittaessa ei silloinkin, kun tilaisuus on hyvä ja pelkään, ettei se koskaan toistu, sekä varmuutta ja rauhaa ajatella, valita ja päättää itse piittaamatta liikoja pitkästä aikavälistä.