Levoton Tuhkimo – Dingo

Juot ja katselet vieraisiin pöytiin
Salaa vilkaiset itseäsi peiliin
Pikimustat tähdet tuijottaa takaisin
Toivot että joku huomaisi sinutkin

Pöydässäsi ei oo yhtään ystävää
Kaikki tietää sun tuhkimo tarinas nimeltä
Ennen taivas oli avoinna sinullekin
Kunnes vapaa sormi tavoitti karkurin

Ja elämä on helppoo silloin kun on joku josta pitää kii
Ei tarvitse mennä nukkumaan itkeäkseen itseensä unelmiin
Ja elämä on päivästä päivään vieraiden pilkkaa sinullekin
Päivästä päivään Levoton tuhkimo tekee itsestään marttyyrin

 
Minua pyydettiin muutama viikko sitten puhumaan 500 hengen tilaisuuteen aiheesta “rakkauden tulevaisuus”. Aihe oli minulle monellakin tapaa haaste. Ensinnäkin siksi, että rakkaus ei voi koskaan löytyä sanoista tai puheesta. Ne voivat toki viitata itse asiaan, mutta rakkauden kokeminen mahdollistuu vain hiljaisuudessa… Aihe on haastava myös siksi, että rakkaudella ei ole tulevaisuutta. Et voi rakastaa huomenna, ylihuomenna tai ensi viikolla, voit rakastaa aina vain nyt, tässä hetkessä. Rakkaus onkin vähän niin kuin blankko taulu. Se pakenee kaikkia määritelmiä ja on yhtä aikaa sekä tyhjä että täysi.

On kolmaskin haaste, joka liittyy rakkauteen. Sitä ei voi nimittäin löytää mistään muualta, jos se ei ensin löydy omasta sisimmästä. Samoin, kuin Dingon laulun levottomat tuhkimot, ihmiset lähtevät kuitenkin etsimään ja metsästämään rakkautta jostakin ulkopuoleltaan. Monet kokevat olevansa jollakin tavalla puutteellisia, ikään kuin heistä puuttuisi palasia, joita joidenkin muiden tulee antaa heille. Ja vain tällä tavoin heistä voi tulla kokonaisia. Tästä seuraa joukko riippuvuussuhteita, joissa oma merkitys, arvo ja rakastettavuus todennetaan ainoastaan ympäristön ja muiden ihmisten kautta.

Huomaatko itse koskaan vaativasi toisilta sitä, mitä et osaa itsellesi antaa? Myönnätkö olevasi joskus vaativa omien tarpeidesi suhteen ja haluavasi kaiken juuri silloin ja sillä tavalla, kuin sinulle parhaiten sopii? Vaikkapa näin: “Hei kulta, olisi tosi kiva, jos toisit minulle tänään kukkia kaupasta. Mutta muista ettet tuo ruusuja, koska lempikukkani on tulppaani. Ja olisi muuten tosi kiva, jos joskus toisit ihan pyytämättä, ettei tarvitsisi aina muistuttaa.” Jos toinen sitten osoittaakin välittämistään (tuo vaikkapa kukkia) joskus spontaanisti, herättää se heti epäilyksiä taka-ajatuksista ja siitä, mitä toinen on tällä kertaa mokannut.

Mitä tällaisista riippuvuussuhteista, odotuksista ja vaatimuksista seuraa? Luultavasti kasa pettymyksiä ja arvottomuuden kokemuksia. Ihminen antaa vastuun omasta hyvinvoinnistaan toisten käsiin. Samalla tulee määriteltyä ja rajattua tarkasti se, mitä rakkaus on – millaisia sanoja, tekoja ja tunteita – ollakseen arvokasta. Ikään kuin mitä paremmin jonkun asian pystyy rajaamaan, sitä paremmin se on tavoitettavissa.

Nykyään onkin erityisen muodikasta opetella erilaisia tapoja rajoittaa ja hallita: harjoittelemme tunteiden hallintaa, painon hallintaan, mielen hallintaa ja niin edelleen… Ihminen luo itselleen illuusion siitä, että mitä enemmän omaa itseään, elämäänsä ja myös rakkautta voi hallita, sitä enemmän on turvassa ja sitä lähempänä onni on. No, voitte testata tätä ihan itse. Yrittäkää hallita omaa elämäänne niin perkuleesti kuin vain pystytte ja katsokaa, tekeekö se teistä onnellisia. Oman kokemukseni mukaan yhtälö ei toimi.

Hallinta on yhtä kuin elämä täynnä ehtoja. Se, missä me olemme juuri nyt, millaisia olemme, millainen kumppani tai työ meillä on, ei ole koskaan tarpeeksi eikä koskaan riitä. Niinpä lähdemme tavoittelemaan jonnekin toisaalle, paikkaan X, jossa sijaitsee lupaus ja unelma onnesta. “Sitten, kun olen kymmenen kiloa laihempi, hyväksyn itseni”, “sitten, kun saan ylennyksen työpaikallani, muut arvostavat minua”, “sitten, kun sinä annat miinulle sen, mitä tarvitsen, rakastan sinua”. Mutta päästessämme perille, mikään ei tunnukaan miltään. Unelma olikin vain tyhjä valhe, joka haihtui tuhkana tuuleen. Ja niinpä lähdemme tavoittelemaan taas toisaalle, seuraavan onnen perässä ollen jatkuvassa metsästyksen kehässä – pääsemättä koskaan perille.

Mutta mitä jos rakkaus ja onni ovatkin jotain ihan muuta? Jotain muuta, kuin loputonta kontrollointia ja hallintaa. Jotain, jota ei voi analysoida, järkeillä, rajata ja määritellä puhki. Haastankin sinua katsomaan, olisiko mahdollista, että aidon rakkauden voi kokea vain avoimella sydämmellä ja läsnäolevalla keholla. Se ei siis mahdollistu hallinnasta vaan SALLINNASTA käsin. Sallinta on ihmismielelle monella tapaa hyvin pelottava aihe. Se on ikään kuin vapaa pudotus täyteen tyhjyyteen ja tuntemattomaan sen sijaan, että pitäisi tutuista turvaköysistä kiinni. Kun et käy jatkuvaa taistelua omaa itseäsi ja elämääsi vastaan, sanotkin kaikelle KYLLÄ. Sallinnan tilassa hyväksyt itsesi juuri sellaisena kuin olet, vikoineen päivineen. Vaikka oma kumppanisi puristaisikin hammastahnatuupia väärästä päästä, voit silti arvostaa häntä, kuorsauksineen kaikkineen.

Heitänkin sinulle tähän loppuun kysymyksen, jota voit itse tutkiskella. Sen sijaan, että elämäsi tulee olemaan jatkuvaa metsästystä, kuten levottomalla tuhkimolla, mitä jos eläisitkin joka hetken täysillä – täysin läsnä? Olisitkin hereillä sille, mitä kussakin hetkessä ilmenee ja se kaikki olisi hyväksyttävää ja riittävää sellaisenaan. Silloin seurassasi olisi koko nainen = kokonainen ihminen, täynnä elämää. Ihmissuhteissakin toisensa kohtaisivat kaksi kokonaista ja tasavertaista kumppania, jotka jakaisivat keskenään sitä, mitä sisimmästä kumpuaa. Sillä Viivi ja Wagnerkin sen tietää. Toista ei pysty eikä tarvitsekaan muuttaa, eikä meidän tarvitse olla samanlaisia – riittää että rakastaa.

Kirjoitus on referoitu Rakkauden Tulevaisuus -aiheisesta, tilatusta puheesta, joka pidettiin Mothership of Work -avajaisissa 10.3.2016 Helsingissä.

Piirrokset Shel Shilversteinin kirjasta The Missing Piece Meets the Big O. Sarjakuvat Viivi ja Wagner by Juba Tuomola.

Rakkaudella,
Jenniemilia